Biologia 3 luku 4 Biodiversiteetti on jakautunut maapallolla epätasaisesti

Eliöiden elinolojen alueelliset erot luovat monimuotoisuutta

Alueelle tulevan energian määrä, abioottisten olojen pysyvyys sekä alueen pinta-ala vaikuttavat luonnon biodiversiteettiin. Lisäksi biodiversiteettiin vaikuttavat suppeammalla alueella abioottiset tekijät, kuten ravinteet ja vesi. Suurin osa maapallon ekosysteemeistä saa tarvitsemansa energian Auringon säteilystä. Alueelle tulevan säteilyenergian vaikutus biodiversiteettiin näkyy siten, että useimpien eliöryhmien lajimäärät vähenevät, kun siirrytään kohti kylmiä alueita. Eniten energiaa saa päiväntasaajan seutu, vähiten napa-alueet.

Pinta-alan positiivinen vaikutus biodiversiteettiin eli luonnon monimuotoisuuteen johtuu siitä, että mitä isompi alue on, sitä enemmän se voi sisältää erilaisia elinympäristöjä ja ekolokeroita, joten sitä enemmän siellä voi elää erilaisia lajeja. Pinta-alavaikutuksen vuoksi saariekosysteemit ovat hyvin häiriöherkkiä. Abioottisten tekijöiden lisäksi kahden ekosysteemin rajalla on reunavaikutusta: raja-alueella yksilö- ja lajimäärä on suurempi kuin kummankaan ekosysteemin sisällä.

Miten biodiversiteettiä voidaan tutkia ja mitata?

Perinnöllistä monimuotoisuutta voidaan tutkia analysoimalla DNA:n eroja lajin yksilöiden ja lajin eri populaatioiden välillä. Ekosysteemien monimuotoisuuden mittaaminen on kaikkein vaikeinta, koska siihen ei ole olemassa mitään maailmanlaajuisesti sovittua tapaa. Tämä johtuu siitä, että ekosysteemit ovat luonnossa vaikeasti rajattavissa, sillä eri ekosysteemejä ei voi erottaa toisistaan aidoilla, vaan ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

Monimuotoisuuskeskukset ovat biodiversiteetiltään rikkaita

Maapallolla on noin 30 aluetta, joilla elää poikkeuksellisen monimuotoinen eliölajisto. Näitä alueita kutsutaan maailman monimuotoisuuskeskuksiksi. Suurin osa niistä sijaitsee tropiikin tai subtropiikin alueella. Suurin osa monimuotoisuuskeskusten lajeista on endeemisiä eli kotoperäisiä, mikä tarkoittaa sitä, että niitä ei elä missään muualla.

                                                                                                                                   

Suomen avainbiotoopeissa elää vaateliaita lajeja

Suomessa maaperä on yleensä hapanta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteidenottoa maasta, koska ravinteet eivät ole veteen liuenneita vaan tiukasti sitoutuneina maahiukkasiin. Suomen avainbiotooppeja ovat esim lehdot, lähteiden ja purojen ympäristöt, letot, merenrantaniityt ja katajakedot. Näillä on erilainen kasvualusta kuin ympäristössään, eli näillä on kalkkipitoinen kasvualusta ja ravinteita on enemmän käytössä kuin muualla. Näillä alueilla viihtyvät useat vaateliaat kasvi- ja eläinlajit.

Suomen lehdot

Lehtojen maannos on ruskomaata. Siinä ei ole selvää kerroksellisuutta, vaan eloperäinen orgaaninen aines on sekoittuneena kivennäismaahan. Maaperässä on runsaasti hajottajia, ja niiden toiminnan tuloksena syntyneessä multakerroksessa on runsaasti ravinteita.

Lehdot voidaan jakaa kolmeen tyyppiin kosteutensa perusteella: märkiin, tuoreisiin ja kuiviin lehtoihin. Suuri osa Suomen uhanalaisista eliölajeista on lehtometsien lajeja. Lehtojen suojelu on yksi tärkeimmistä keinoista suomalaisen luonnon monimuotoisuuden suojelussa. Tämän takia Suomeen on laadittu erillinen lehtojensuojeluohjelma vuonna 1989.