Biologia 3 luku 4 Biodiversiteetti on jakautunut maapallolla epätasaisesti
Eliöiden elinolojen alueelliset erot luovat monimuotoisuutta
Alueelle
tulevan energian määrä, abioottisten olojen pysyvyys sekä alueen pinta-ala
vaikuttavat luonnon biodiversiteettiin. Lisäksi biodiversiteettiin vaikuttavat
suppeammalla alueella abioottiset tekijät, kuten ravinteet ja vesi. Suurin osa
maapallon ekosysteemeistä saa tarvitsemansa energian Auringon säteilystä. Alueelle
tulevan säteilyenergian vaikutus biodiversiteettiin näkyy siten, että useimpien
eliöryhmien lajimäärät vähenevät, kun siirrytään kohti kylmiä alueita. Eniten
energiaa saa päiväntasaajan seutu, vähiten napa-alueet.
Pinta-alan
positiivinen vaikutus biodiversiteettiin eli luonnon monimuotoisuuteen johtuu
siitä, että mitä isompi alue on, sitä enemmän se voi sisältää erilaisia
elinympäristöjä ja ekolokeroita, joten sitä enemmän siellä voi elää erilaisia
lajeja. Pinta-alavaikutuksen vuoksi saariekosysteemit ovat hyvin häiriöherkkiä.
Abioottisten tekijöiden lisäksi kahden ekosysteemin rajalla on reunavaikutusta:
raja-alueella yksilö- ja lajimäärä on suurempi kuin kummankaan ekosysteemin
sisällä.
Miten biodiversiteettiä voidaan tutkia ja mitata?
Perinnöllistä
monimuotoisuutta voidaan tutkia analysoimalla DNA:n eroja lajin yksilöiden ja
lajin eri populaatioiden välillä. Ekosysteemien monimuotoisuuden mittaaminen on
kaikkein vaikeinta, koska siihen ei ole olemassa mitään maailmanlaajuisesti
sovittua tapaa. Tämä johtuu siitä, että ekosysteemit ovat luonnossa vaikeasti
rajattavissa, sillä eri ekosysteemejä ei voi erottaa toisistaan aidoilla, vaan
ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Monimuotoisuuskeskukset ovat biodiversiteetiltään rikkaita
Maapallolla
on noin 30 aluetta, joilla elää poikkeuksellisen monimuotoinen eliölajisto.
Näitä alueita kutsutaan maailman monimuotoisuuskeskuksiksi. Suurin osa niistä
sijaitsee tropiikin tai subtropiikin alueella. Suurin osa
monimuotoisuuskeskusten lajeista on endeemisiä eli kotoperäisiä, mikä
tarkoittaa sitä, että niitä ei elä missään muualla.
Suomen avainbiotoopeissa elää vaateliaita lajeja
Suomessa
maaperä on yleensä hapanta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteidenottoa maasta,
koska ravinteet eivät ole veteen liuenneita vaan tiukasti sitoutuneina
maahiukkasiin. Suomen avainbiotooppeja ovat esim lehdot, lähteiden ja purojen
ympäristöt, letot, merenrantaniityt ja katajakedot. Näillä on erilainen
kasvualusta kuin ympäristössään, eli näillä on kalkkipitoinen kasvualusta ja
ravinteita on enemmän käytössä kuin muualla. Näillä alueilla viihtyvät useat
vaateliaat kasvi- ja eläinlajit.
Suomen lehdot
Lehtojen
maannos on ruskomaata. Siinä ei ole selvää kerroksellisuutta, vaan eloperäinen
orgaaninen aines on sekoittuneena kivennäismaahan. Maaperässä on runsaasti
hajottajia, ja niiden toiminnan tuloksena syntyneessä multakerroksessa on
runsaasti ravinteita.
Lehdot
voidaan jakaa kolmeen tyyppiin kosteutensa perusteella: märkiin, tuoreisiin ja
kuiviin lehtoihin. Suuri osa Suomen uhanalaisista eliölajeista on lehtometsien
lajeja. Lehtojen suojelu on yksi tärkeimmistä keinoista suomalaisen luonnon
monimuotoisuuden suojelussa. Tämän takia Suomeen on laadittu erillinen
lehtojensuojeluohjelma vuonna 1989.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti